Sipoon retki 6.4.2022
Retkiaamuna aurinko häikäisiä silmiä monen synkän ja sateisen päivän jälkeen. Bussi keräsi matkalaiset lämpimään syliinsä pysäkeiltä hytisemästä ja sitten nokka kohti naapurikuntaa. Olenhan minä Sipoossa asioinut, mutta useimmin ajanut moottoritietä tuhatta ja sataa ohi. Nyt kurkin silmä tarkkana oikealle ja vasemmalle ja kuuntelin korvat hörössä viehättävän oppaamme Elisabet Lundströmin asiantuntevaa selostusta kotikunnastaan.
Sipoolaiset ovat kuulemma varjaagien eli viikinkien jälkeläisiä. Tähän tarinaan Elisabet suhtautui vähän naureskellen, uskoi itse enemmän hämäläisiin juuriin, sillä sipoolaiset harkitsevat tekemisiään maltilla. Kuunneltuani ja katseltuani olen samaa mieltä, viisaita päätöksiä on tehty.
Nikkilässä ihailimme entisen "houruin hoitolan" puistomaista aluetta ja kauniita rakennuksia, jotka on sairaalan lopetettua toimintansa remontoitu asunnoiksi ja pesularakennuskin taiteilijataloksi. Taputin hengessäni alueen suojelupäätökselle, huonompiakin päätöksiä olisi voitu tehdä, hyvähyvä!
Nousimme taas bussiin ja siirryimme jälleen remonttikohteeseen: Sipoon uusigoottilaiseen punatiilikirkkoon, jossa oli niin kaunista ja suloisen lämmintä - ja se lämpö on ekologista maalämpöä! Hieno sipoolaispäätös jälleen! Opas-Elisabetin silmät hymyilivät, kun hän muisteli omia häitään kyseisessä kirkossa. Meitäkin hymyilytti.
Kirkkotutkimukset jatkuivat Sipoon vanhassa, Pyhän Sigfridin kirkossa. Mukulakivilattiainen herranhuone oli juuri niin kylmä kuin lämmittämätön harmaakivikirkko voi olla. Voi muinaisen kirkkokansan kärsimyksiä! Silmäilimme punamulta- ja kimröökikoristeet holveissa, jalkapuun, häpeäpenkin, hautajaisvaakunat ja alttarina toimivan krusifiksin pikapikaa ja sitten ulos.
Poistuessaan allekirjoittanut Elisabet yritti muistella 55 vuoden takaisia omia häitään Pernajan harmaakivikirkossa. Mieleen tulivat vain silmiin silloin pyrkineet vedet, sulhon jännitys ja pätkä papin hieman ruotsinvoittoisesta puheesta. Vihkikirkkoni on saman, tuntemattomaksi jääneen "Pernajan mestarin" rakentama, kuin tämä Sipoon Pyhän Sigfridin, Vantaan Pyhän Laurin ja mitä niitä muita onkaan.
1450-luvun muurit vaihtuivat Gumbostrandin remontoituun, "pullonkorkkitehtaaseen" (limsapullojen keraamisten korkkien sinkkilankaosat!), jossa nyt on tyylikäs Konst & Form-galleria ja bistro, jossa meitä odottivat valmiiksi katetut pöydät, muheva saaristolaisleipä ja ihana, kuuma lohikeitto. Ja jälkkäriksi muki kahvia ja mustikkapiirakka.
Kylläisinä tiirailimme Netta Tiitisen seesteisiä saaristomaisemia ja hämmästelimme kuukauden nuoren taiteilijan, Teemu Kylvön lasiveistoksia.
Mielestäni Kylvön lasikuution sisään asetetut teokset olivat kuin vedenalaisia levämuodostelmia, mutta taiteilija itse kyllä ottaa niillä kantaa ympäristön saatumiseen ja metsien alati huononeviin kasvumahdollisuuksiin ja eläimistön häviämiseen - joissakin kuutioissa näkyi vielä ryömivän jäljelle jääneitä etanoita - onneksi lasisia!
Teosten hinnat saivat silmämme pyöristymään, mutta ihan ilmaiseksi sai katsella, ihailla lasinpuhaltajien taitoja ja materiaalin kauneutta.
Vatsat lounaan jäljiltä pinkeinä kiipesimme paluumatkalla vielä Söderkullan Kakku-Kartanoon. Barbro oli tilannut meille sieltä kakkoskahvit ja "ihan pienet" tuulihattuleivonnaiset, jotka yllättäen täyttivät koko pullavadin. Valtavan herkullistahan se oli eikä muruakaan jäänyt, mutta nyt taisi viikon herkkukiintiö tulla täyteen. Neljän maissa olin kotona, tyytyväisenä ja uupuneena päivän kokemuksista. Siinä sohvan nirvanassa säälin niitä kolmea mummokansalaista, joiden iltaohjelmassa oli vielä konsertti Silkkisalissa.
Sipooseen aion kyllä palata, kunhan kelit ovat armollisemmat. Käyn uudestaan kirkot ja myös ne kesäkahvilat, joista tällä retkellä näimme vain viitat. Eihän tuonne Sipooseen ole matka eikä mikään (mh).