Kevätretki Hämeenlinnaan

Kylläpä tuntui mukavalta kiivetä vilakasta aamutuulesta lämpimän punaiseen bussiin. Iloisen kuskin tervetuloa-hymy karkoitti loputkin mummon aamukankeudesta ja -äreydestä ja niin lähdettiin keräämään loppua porukkaa Simonkylän ja Tikkurilan raittien varsilta.

Kun Linnatuulessa oli hieman oijottu kinttuja köröteltiin kohti aurinkoista Hämeenlinnaa. Wetterhoffin ovelta poimittiin opas kyytiin ja sitten kierreltiin ja katseltiin sitä Suomen vanhinta sisämaan kaupunkia (perustettu 1639). Onneksi kaupunki on malttanut säilyttää muutakin vanhaa kuin sen ikiaikaisen linnan. Sadan vuoden ikäiset kivitalot ja inhimillisen mittakaavan puukorttelit miellyttävät mummon silmää huomattavasti enemmän kuin nykyajan kolossit. Vaikka kyllähän se oppaan ylpeänä esittelemä maakunta-arkiston muinaiskirjaimilla sekä nykyajan "hästägeillä" kuvioitu betonimuuri näytti aika hienolta sekin.  

Mykistävä kansallismaisema Aulangonjärvelle ja Lusikkaniemeen 

Aulangonvuorelta on ihailtu huimaa näkymää varmasti satoja vuosia. Näkötornilta avautuva maisema on ihastuttanut tavallista kansaakin ja inspiroinut taiteilijoita jo toista sataa vuotta. Uskotaan, että Sibelius olisi Finlandiaa säveltäessään ajatellut juuri näitä synnyinkaupunkiaan ympäröiviä maisemia. Vanajaveden äärellä ovat Sibeliuksen lisäksi viihtyneet muutkin suuret kulttuuripersoonat kuten Akseli Gallen-Kallela ja Eino Leino. Kerrotaan, että Hämeenlinnan lyseota käynyt Leino olisi kirjoittanut runonsa "Kell onni on, se onnen kätkeköön..." Aulangolla tai ainakin se mielessään... Helppo uskoa.

Janakkalasta kotoisin oleva Eversti Hugo Standertskjöld rikastui ulkomailla asetehtailijana ja kotimaahan palattuaan osti Aulangon alueen "kesämökikseen". Standertskjöld aloitti valtaisat rakennustyöt, jotka kohdistuivat  rakennusten ohella ympäröivään luontoon. Aulangonvuoren maastoon luotiin "metsäpuisto" ja kaksi suosta raivattua tekojärveä saarineen. Alueelle istutettiin jalopuita ja tuotiin myös eläimiä - peuroja, fasaaneja ja riikinkukkoja - joista osa joutui nälkäisten suihin ja loput aikanaan Korkeasaareen.

Kivi- ja louhintatyöt tuntuvat olleen everstille mieleen, sillä alueella on tosi paljon kiviaitoja ja pengerryksiä.  Suurin kivityö tehtiin 1907 Aulangonvuorella, jonne rakennettiin 33 metriä korkea graniittinen näkötorni. Huhhuh, ei riittänyt mummolla puhtia ihan ylätasanteelle, puolivälistä käännyin takaisin maanpinnalle, mutta muutama huippukuntoinen sinnekin kapusi.  Näkötornin juurelta laskeutuu jyrkkä, yhteensä 322 askelman kiviportaikko "karhunluolaan", jossa on Robert Stigellin karhuperhettä kuvaava veistos. Sinne en edes haaveillut meneväni.

Kymmenien metrien pudotus näköalatasanteen reunalta puistattaa - kaide tuntuu mukavan turvalliselta.
Siellä alhaalla ne Simonkylän eläkeläiset vaeltavat ihan muurahaisina. Minun kinttuni tutisevat kymmenien portaitten kipuamisesta.
Muistolaatta näkötornin muurissa sanoo: "Eversti Hugo Standertskjöld, 1844-1926 on luonut Aulangon puiston vuosina 1882-1926 ja jättänyt sen jälkipolville".
Hämeen Linna
Linnan pihalla hytisyttää vaikka toukokuun aurinko paistaa. Millaista on mahtanut elää jääkylmässä kivilinnassa talviaikaan.. ja tallustella jäisillä pihakivillä ilman liukuesteitä ja ice-bugeja.

Hämeen linna on yksi Suomen keskiaikaisista valtakunnanlinnoista. Nykyisin museona oleva linna sijaitsee Hämeenlinnassa Vanajaveden rannalla, noin 12 metriä nykyisen vedenpinnan yläpuolella. Linnan tarkka rakentamisajankohta on epäselvä, mutta se rakennettiin kuitenkin 1200-luvun lopulla. Ensimmäinen maininta siitä on vuodelta 1308.

Hämeen linna menetti vuonna 1634 asemansa hallintokeskuksena, ja 1600-luvun lopulla se joutui rappiolle, kun Ruotsin ulkopolitiikka alkoi keskittyä Itämeren eteläpuolelle. Isonvihan (1713–1721) jälkeen siitä tehtiin päävarikko, ja 1770-luvulla sitä muutettiin linnoitukseksi. Venäjä valtasi linnan 1808 taisteluitta ja muutti sen pian vankilaksi. Linnan entisöinti aloitettiin vasta 1950-luvulla, ja vangit siirrettiin pois päälinnasta 1953 ja kehämuurista 1972. Päälinnan korjaustyöt valmistuivat 1979, jolloin se avattiin myös yleisölle. Kehämuurit saatiin kuntoon vuonna 1988.

Parempi väki asui tuolla ylhäällä, jossa ulkoseinätkin on koristeltu ja huoneissa tulisijat..alakerrassa palvelusväki makasi yönsä maalattialla olkien päällä...
Kaari-ikkuna on kovin kaunis kevätauringossa, mutta mahtoi siitä aikanaan vetää..

Olipa antoisa retki..

Ehdittiinpä retkikohteiden välillä lounaallekin kasarmialueen entiselle upseerikerholle sekä törsäämään lankoihin ja Korttitalon postikortteihin Wetterhoffin kauniiseen kauppaan. Kaiken kipuamisen jälkeen otti se punainen bussi meidät taas syliinsä, kiva ja avulias shofööri Hytönen toi taitavasti ja turvallisesti kotipysäkille. Illalla kivisti kinttuja, Aulangon kevätahava kuumotti poskia ja ajatukset olivat rikkaita. Hyvä oli olla kotona ja nauttia näistä uuden ajan keksinnöistä, valosta, lämmöstä ja siitä uudesta älypuhelimestakin, jolla pääsin oikein kuvien kanssa leuhkimaan kavereille seikkailuistani Hämeenlinnassa.